Olen tavannut kuukauden sisään kymmeniä irtisanottuja ihmisiä. He istuvat eteeni eri mielellä, osa odottavana ja innoissaan, osa varautuneena, osa pettyneinä tai jopa vihaisina. Eivät minua kohtaan, vaan tilannettaan, ehkä entistä työnantajaa. Ehkä pettymys voi joissain tapauksissa kohdistua myös omaa itseä kohtaan.

Juttelemme. Haastattelen, annan kertoa ja tarvittaessa purkaa. Jollain tulee kyynel, jollain suojamuuri on niin paksu, ettei sen taakse näe. Annan jokaisen olla turvassa juuri siellä missä he haluavat olla.

Kysyn menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuuden toiveista. Haastan unelmoimaan. Toisille se on helppoa, haave on muhinut pinnan alla jo pitkään ja odottanut sopivaa hetkeä nousta lentoon. Toisten katseessa näen ihmetystä. ”Mistäkö unelmoin?” Silmistä näkee, että päässä lyö tyhjää. Kysymykseen unelmatyöstä tai -elämästä on vaikea vastata siltä istumalta. Unelmakanava on tukossa.

Tarkoitus ei olekaan kiskoa mitään kenestäkään ulos. Toivon, että ehtisin lyhyessä tapaamisessamme antaa jotain. Pienen siemenen ehkä, joka jäisi itämään ja alkaisi kasvaa.

Maaperä vaikuttaa toisinaan hedelmättömältä ja kuivalta. Unelma tukahtuu sellaisiin kysymyksiin kuin: ”Kuka minut vielä haluaisi? Mihin muuhun minusta muka olisi?”.

Tekee mieli halata sitä vierasta ihmistä siinä ja huutaa: ”Voi kuule!!! Sinusta on vaikka mihin!!!”.

Tyydyn istumaan paikallani ja antamaan kannustusta pienemmin, soveliaasti. Mielessäni mietin, miten ehdin annetussa ajassa saada aikaan riittävästi.

Tiedätkö mikä maaperän kuihduttaa? Se, ettei kukaan ole pitkään aikaan nähnyt, kuullut tai osoittanut arvostusta.

Pitkä työura on hieno asia, mutta vuosien tai vuosikymmenten puurtaminen osana koneistoa, yhtenä mekaanisena palana, turruttaa. Ei ihminen ole mutteri. Sitä paitsi jopa mutteri kaipaa aika ajoin voitelua ja huoltoa toimiakseen jouhevasti.

Ihmistä huolletaan sillä, että hänet huomataan. Nähdään, kuullaan, arvostetaan. Ja kiitetään riittävän usein ja riittävän jämäkästi.

Huollettu, tasapainoinen ihminen näkee asiat toiveikkaana ja myönteisinä. Hänen sisällään on hedelmällinen maaperä unelmoinnille ja kiitollisuudelle. Hänen maailmassaan mahdollisuuksia on niin paljon, ettei yksi elinikä riitä niiden kaikkien toteuttamiseen. Tai sitten siellä on yksi tai muutama pieni unelma. Sekin käy. Tai jos unelmointi isosti pelottaa, niin vaikkapa ihmisenkokoisia toiveita. Ainakin siellä on toiveikkuutta.

Hei te siellä työelämässä.

Arvostuksen osoittaminen ihmiseltä ihmiselle ei maksa mitään. Se mahtuu takuulla jokaisen budjettiin. Ja sinä, joka mietit, että se ei mahdu kiireisen työelämän prio-1 -listalle; mieti uudelleen. Aikaa arvostavaan kohteluun ja ihmisen huomioimiseen ei mene sen enempää kuin huomaamatta jättämiseenkään. Vastuu on yhtä lailla esimiehellä kuin vertaisella, alaisella ylempää kohtaan, pääjohtajalla kesäjamppaa kohtaan ja päinvastoin. Ja mikä parasta, arvostuksen ja huomion antaminen tuntuu vähintään yhtä hyvältä kuin sen vastaanottaminen. Kokeile vaikka.

Kommentit

kommenttia

Takaisin