Juuri ennen kesälomaa alkaa kummasti aloite- ja päätöksentekokyky lopahtaa. On jo niin polla jumissa ja valmis lomalle, että tekee mieli siirtää hankalia asioita hamaan tulevaisuuteen. Tuntuuko tutulta? Jähmeä työmotivaatio saa aikaan ainakin minussa huonon omantunnon. En saanut riittävästi aikaiseksi, olin saamaton.

Se, kuinka saamaton itse kukin meistä on, on tietenkin suhteellista. Ahkeran saamattomuus voi olla laiskan ahkeruutta. Ylisuorittajan voi saamattomuus pelastaa jopa uupumukselta. Sanalla on siis usein huonompi sointi kuin mitä se on ansainnut.

Oman järkeilyni mukaan saamattomuutta on olemassa kahta lajia. Sitä, kun ei huvita eli laiskottaa, jolloin työn syke on liian alhaalla ja sitä, kun ei osaa aloittaa kun työn syke on liian korkealla.

Laiskotussaamattomuudessa rutiininomainen, liian tuttu ja puuduttava tehtävä alkaa maistua puulta. Kun haaste ja viehätys on kadonnut, ei yksinkertaisesti huvita toistaa tylsää kaavaa. Tähän minulla on pari vinkkiä. Tehtävää kannattaa silmäillä uudesta näkökulmasta. Voisiko työn suorittaa jotenkin toisin, uudella tavalla? Onko totuttu tapa ylipäänsä järkevä? Kuinka saan työstä taas motivoivaa, jopa hauskaa? Itse vihaan imuroimista ja käsin tiskaamista. Mutta kun hoksasin lisätä niiden oheen rakastamani asian, laulamisen, niistä tuli siedettäviä, jopa innostavia. Imurin taustahuminan päälle oma ääni kuulostaa paremmalta kuin ilman huminaa, kannattaa kokeilla!

Laiskotuksen iskiessä voi myös motivoida itsensä palkinnolla, jonka suo itselleen kun ikävä homma on hoidettu. Ja toisaalta – joskus voi miettiä, onko asia aivan pakko tehdä juuri nyt vai voisiko sen tehdä myöhemmin. Tämänkin olen opetellut, koska välillä on viisasta päästää itsensä helpommalla.

Korkean sykkeen saamattomuus liittyy usein siihen, että tekemistä on niin paljon, ettei muodottomista työmassoista saa otetta. Ei osaa aloittaa, kun homma ei hahmotu vaan jää päähän epämääräiseksi mössöksi. Epämääräisyys on helpompi sysätä sivuun muiden, selkeämpien töiden tieltä, niiden joiden prosessi on tuttu ja kirkkaana mielessä. Mutta mössötyötkin on jossain vaiheessa pakko hoitaa. Silloin pakotan itseni miettimään vaikkapa paperille työn kulun eli prosessin. Tai juttelen ääneen kollegalle miten asia kannattaisi hoitaa – ja usein itse keksin ratkaisun heti perään, sillä ääneen ajatteleminen on usein konkreettisempaa kuin omassa päässä myllääminen.

Homman juju piilee pilkkomisessa. Epämääräisinkin massa saa muodon, kun sen paloittelee riittävän pieniin osiin. Kuulostaa hassulta, mutta niin se tarinan norsukin syötiin, pala kerrallaan. Joten ensi kerralla kun epämääräinen möykky ei suostu muuttumaan selkeäksi etenemiseksi, niin pysähdy – tee suunnitelma ja toteuta se. Konsultoi tarvittaessa muita ja huomaat, että asia onkin yhtäkkiä selkeä ja päätöksille on hyvät perustelut.

Kun työ on tehty, pysähdy ihailemaan kättesi (tai aivojesi) jälkeä. Noteeraa työ tehdyksi ennen seuraavaan siirtymistä. To do -listan yliviivaaminen on konkreettinen noteeraus, joka tuottaa monille tyydytystä.

Ai niin, muista kehua ja kiittää itseäsi. Sitä ei voi tehdä liikaa, ei itselle eikä muille.

Kommentit

kommenttia

Takaisin