Olen aina ollut semikehtaaja. Muistan paljon sellaisia tilanteita elämäni varrelta, että kun muut pälyilivät, minä menin ja tein, koska se tuntui oikealta. Etukäteen pelotti, jälkeenpäin tuntui hyvältä.

Olen myös jättänyt paljon asioita tekemättä ja tilanteisiin puuttumatta, koska en ole kehdannut. Joskus kehtaamattomuus on jäänyt painamaankin. Vaikkapa metrossa, ennen HSL:n ja Ihmisoikeusliiton #päätepysäkki-kampanjaa, olen jäänyt äänettömäksi tarkkailijaksi ja paheksujaksi, vaikka olisi pitänyt puuttua, mennä kiusaajan ja kiusatun väliin ja puolustaa.

Nyt kun minulla on palo ryhtyä näkyvämpään rooliin ammatillisesti, on pakko miettiä omaa kehtaamistaan ja huolella. Olen pohtinut seuraavaa.

Kehtaamisen taustalla on vahva ja kaikkivoipa tunne nimeltä häpeä. Jokainen kokee häpeää, se on meille sisäänrakennettu. Jo hyvin pieni lapsi kykenee tuntemaan häpeää ja lukee ympäröivistä kasvoista eleitä ja mikroilmeitä, jotka ilmentävät hyväksyntää tai torjuntaa. Torjunta aiheuttaa häpeän tunnetta ja lapsi oppii sen kautta mitä kuuluu ja ei kuulu tehdä.

Se, mitä kuuluu tai ei kuulu tehdä taas on kulttuurisidonnainen asia. Tämä rakas pohjoinen kotimaani ei välttämättä ole perinteisesti ollut kehtaamisen ykkösmaita. Ennemmin on toppuuteltu muitakin, varmaankin hyvää ajatellen, ettei vaan nyt kukaan mokais.

Tämän yhteisötoppuuttelun ansiosta sisälläni asuu kriitikko, joka estää ottamasta askelta eteenpäin, kun intuitio sanoo, että mene. Näin 43 vuoden jälkeen oivallan, että ahdistun suuresti siitä, että ajatuksiani, päätöksiäni tai tekemisiäni ohjailee välillisesti joku muu kuin minä itse.

Sain viime keväänä Aku Varamäeltä lahjaksi rannekorun, jossa lukee perkele. Se on ollut ranteessani siitä lähtien. Olen sen meinannut kadottaa, mm. sukeltanut Suomenlahden pohjasta ylös, kun sen kesälomareissulla sinne tipautin. Perkele-asenne antaa päivittäin voimaa päätöksiini, tekemiseeni ja kehtaamiseeni.

Tiedätkö sen tunteen, kun mieleen tulee idea joka teoiksi jalostettuna tekisi yleisesti ottaen hyvää tähän maailmaan, mutta sen toteuttaminen vaatisi kehtaamista? Idea kuumottaa vatsanpohjassa ja antaa vahvan viestin, että on toimittava heti. Mieli ja sydän käyvät taistelua, olisiko tässä jotain, kannattaako?

Mä tiedän. Ja tästä päivästä lähtien otan riskin ja lupaan kehdata. Ajatteli muut mitä vaan. Puolen vuoden päästä voin palata asiaan ja tarkistaa kannattiko, olenko kehtaamisellani saanut enemmän aikaan hyvää vai huonoa. Itselleni ja tälle maailmalle. Who’s with me?

Kommentit

kommenttia

Takaisin