Kun olin nuori ja halusin töihin tapahtuma-alalle, oli työhaastatteluiden tärkeimpiä asioita todistaa oma stressinsietokyky. ”Selviän tiukistakin tilanteista, osaan kantaa vastuuni kiireessäkin.” Se oli jonkinlainen kynnyskysymys, todiste siitä, että kelpaisin ja pärjäisin, no matter what.

Tapahtumatyö on toteutusvaiheessa ihanaa, mutta hyvin intensiivistä ja hektistä. Se on fyysisesti kuluttavaa, koska isolla tapahtuma-alueella liikkuessa voi päivän aikana askelia kertyä jopa 30 000. Ruoka-, juoma tai vessataukoja ei kiireisimpinä päivinä juurikaan ole. Henkinen puoli on koetuksella, sillä monta päällekkäistä hoidettavaa ja muistettavaa asiaa kuormittaa aivoja äärimmilleen. Lisäksi on käsiteltävä kiperiä käytännön ongelmatilanteita ja välillä rauhoiteltava vaikkapa olosuhteisiin hermostuneita asiakkaita – hymyssä suin, tietenkin!

Ilo ja innostus tätä ihanaa työtä kohtaan kantaa pitkälle, monta päivää, jopa viikonkin. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin meillä jokaisella raja vastaan. Se aamu, kun on vaikea nousta sängystä kun jalat painaa tonnin ja pää kaksi. Usein siinä vaiheessa, kun itse tapahtuma on jo ohi, mutta seuraavaan vapaapäivään on vielä aikaa. Pitäisi hoitaa akuutteja jälkitöitä ja toisten projektien rästissä huutavia töitä.

Näin tämä upea luomus nimeltä ihmiskeho toimii. Kun se ei saa riittävästi lepoa ja ehdi palautua, se menee lakkoon. Fyysisiä oireita ovat tietenkin väsymys, kivut, flunssan tai vastaavan puhkeaminen, mikä usein pakottaa lepoon. Psyykkinen puoli on kummallista koettavaa, edelleenkin joka kerta. Voi ikään kuin tarkkailla itseään ulkopuolisena eikä silti tehdä asialle mitään. Tulee apatia, alakulo, ketutus ja itku. Tämä onneksi menee ohi muutamassa päivässä, mutta aina se tulee. Ei ihminen ole silloin työkykyinen, ainakaan minä en ole. Jos joka vastoinkäymisestä meinaa tirahtaa kyynel silmään tai singahtaa kipakka kommentti, ei ole asiaa työpaikalle.

Tämän asian tiedostaminen vei useamman vuoden, ellei vuosikymmenen. Ei ole heikkoutta väsähtää, se on täysin normaalia. Jos ei niin tapahtuisi, ei olisi inhimillinen.

Jos minulta tänä päivänä kysyttäisiin, onko minulla stressinsietokykyä, mitä vastaisin?

On, tiettyyn pisteeseen asti. Kestän kiirettä ja stressiä ja pitkiä päiviä ajoittain, kunhan tiedän, että lepoa on vastaavasti tarjolla kun hektinen kausi on ohi.

Mutta jos stressinsietokyky tarkoittaa jatkuvaa venymistä yli omien voimavarojen, voin pää pystyssä todeta, että silloin minulla ei sitä ole. Koska toisin kuin nuori, kunnianhimoinen minä, tiedän nyt, ettei se kanna kovin pitkälle.

Näillä kilometreillä voin jo todeta, että olen hyvä työssäni ja nautin siitä edelleen suunnattomasti. Mutta parhaansa voi antaa vain pitämällä tärkeimmästä työkalustaan eli itsestään huolta. Jos se ei riitä jollekin työnantajalle tai projektin tilaajalle, silloin työn saa tehdä joku muu.

Hei me kaikki uuvutaan – ja se on okei.

Kommentit

kommenttia

Takaisin